Opiskelija-aktivismin aika ei saa olla ohi
Tänä viikonloppuna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun joukko Helsingin yliopiston opiskelijoita valtasi Vanhan Ylioppilastalon. Valtaus heijasti 1960-luvun lopun yhteiskunnallista pysähtyneisyyttä, jonka seurauksena ihmisten kansalaisoikeuksia rajoitettiin ja toisen maailmansodan jälkeen alkanut demokratiakehitys nikotteli pahasti. Nuorten ylioppilaiden silmissä tulevaisuus sisälsi ainoastaan näköalattomuutta eikä mitään muuta.
Haluaisin nykyopiskelijana sanoa, että oma tulevaisuudenkuvani on positiivisempi, mutta se ei kuitenkaan ole. Yli puolet suomalaisista opiskelijoista kituuttaa köyhyysrajan alapuolella samalla, kun heidät pakotetaan rahoittamaan opintonsa lainarahalla. Korkeakouluissa opetuksen taso on taas heikentynyt erilaisten koulutusuudistusten ja määrärahaleikkausten takia. Nämä paineet ruokkivat opiskelijoiden pahoinvointia, ja arviolta joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä vaikeuksista, joihin akuutin avun saaminen saattaa kestää joskus jopa kuukausia.
Korkeakoulujen tutkintotehtaasta valmistuneita opiskelijoita odottavat epävakaat työmarkkinat maailmassa, joka on siintymässä arvaamattomaan suuntaan. Äärioikeistolaiset liikkeet valtaavat alaa jopa Euroopassa, ja muiden muassa Puolan ja Unkarin esimerkit ovat osoittaneet, kuinka voimaton Euroopan unioni oikeastaan on estämään demokratian vastaista kehitystä ydinalueillaan.
Samalla kansainväliset yhteistyöjärjestöt ovat osoittautuneet täysin voimattomiksi puuttumaan kaikista globaaleista katastrofeista merkittävimpään eli ilmastonmuutokseen. Kulkemamme nykytie on samalla myös tuhon tie, eikä ole selvää, pystyykö yhteiskuntamme takaamaan tuleville sukupolville – tai edes meidän sukupolvellemme – tulevaisuutta tämän kataklysmisen mullistuksen jälkeen.
Mikseivät nykyopiskelijat sitten marssi tai valtaa? 50 vuotta sitten Helsingin yliopiston ylioppilaat muuttivat suomalaisen yhteiskunnan rakenteita teoillaan ja loivat samalla pohjan nykyiselle valtiojärjestykselle. Ehkäpä nyt olisikin meidän sukupolvemme vuoro nousta valokeilaan ja johtaa tämä maa uuteen ja rohkeaan suuntaan.
60-luvulla taistelimme oikeudesta ruisleipään. Tänään taistellaan katkarapupizoista.
Ilmoita asiaton viesti
Natseja enemmän huolestuneita pitäisi olla vasemmistosta. Neofeminismin ja lorvailukulttuurin nousu ei lupaa tulevaisuudelle hyvää.
Ilmoita asiaton viesti
”Valtaus heijasti 1960-luvun lopun yhteiskunnallista pysähtyneisyyttä, jonka seurauksena ihmisten kansalaisoikeuksia rajoitettiin ja toisen maailmansodan jälkeen alkanut demokratiakehitys nikotteli pahasti. Nuorten ylioppilaiden silmissä tulevaisuus sisälsi ainoastaan näköalattomuutta eikä mitään muuta.”
En näe asiaa lainkaan tuolla tavalla, vaan pikemminkin päinvastoin.
Sotien jälkeiset suuret ikäluokat olivat suurine massoineen voimantunnoissaan kaikkialla maailmassa ja haastoivat vanhenevan vallan. USA:ssa sitä nimitettiin ”teen age revolution” -nimellä ja myöhemmin siitä kehittyi hippiliike, Kiinassa oli kultuurivallankumous ja nuoret punakaartilaset, Tokiossa valtavat ylioppilasmellakat, samoin Pariisissa, Tsekeissä Prahan kevät j.n.e. Suomeenkin laineet löivät juuri tuon Wanhan valtauksen verran. Siellä olivat nokkamiehinä erkkituomiojat ja arvosalot ikkunoita rikkomassa ja ovien lukkoja murtamassa. Eivät he olleet näköalattomia, vaan kiihkomielisiä. Näköalaa oli liikaakin.
70-luvulla tuon anarkistisen kapinan luonne muuttui ja hiukan ikääntynyt suuri ikäluokka vetäytyi politiikkaan, jolloin anarkismi muuttui taistolaisuudeksi ja vasemmistoradikalimiksi. Mutta ei sekään ammentanut kasvupohjaansa näköalattomuudesta, vaan epäkypsistä ideologisista unelmista.
Ilmoita asiaton viesti